Tutkimusmarkkinoiden epäonnistuminen ja ulkopuolinen rahoitus

teksti: Antti Iho 04.11.2013

Ulkopuolisen rahan budjettiosuuden kasvaminen tekee sektoritutkijan elämän ahtaammaksi. Tekeekö se myös sektoritutkimuslaitoksista pikku hiljaa tarpeettomia? Tekee, jos kasvu heikentää laitosten kykyä täyttää tehtäviänsä.

Sektoritutkimuslaitokset ovat olemassa, koska tutkimusmarkkinoilla ei tuoteta kaikkea valtion toimintakyvyn kannalta välttämätöntä tutkimustietoa. Ei tuoteta, koska 1) joitain tuloksia syntyy liian hitaasti 2) jotkin tulokset ovat hankalasti omistettavia. Olemassaolomme on vastaus tähän tutkimusmarkkinoiden epäonnistumiseen.

Esimerkiksi maaperätutkimuksen aikajänteen tulisi olla sama kuin maaperäprosessien, jopa kymmeniä vuosia. Maan rakenteen, fosforitilan ja satovasteiden tutkimiselle on tarvetta aina – jos tarve määritellään niin, että hyödymme tuloksista yhteiskuntana. Jos tarve määritellään niin, että yksityisen sektorin asiakas on valmis tutkimuksista maksamaan, sitä on selkeästi vähemmän. Yhteiskunnan etu on, että uudet tutkimustulokset leviävät nopeasti. Tätä varten neuvontakoneisto on alun perin rakennettu. Kuka maksaisi tutkimuksesta, jonka tulokset heti sosialisoidaan? Rahoittajana voi olla vain yhteiskunta.

Tutkijalle ulkopuolisen rahan osuuden kasvaminen tarkoittaa pidempiä aikoja osaamis- ja intohimoalueen ulkopuolella. Mutta varsinainen uhka koskee Suomen valtiota. Miten ulkopuolisen rahan maailmassa voi toteuttaa tarpeeksi pitkäkestoisia hankkeita? Kolmen kohdan ohjelmani, keskimmäinen pykälä tutkijoille muut johdolle:

1. Puolusta ekologiaa. Uuden luonnonvarakeskuksen strategiassa tulee puolustaa ekologista tutkimusta järkiperäisesti ja jääräpäisesti. Markkinat eivät turvaa rahoitusta tylsille ja pitkäkestoisille hankkeille, jotka tuottavat vaikeasti omistettavia, vaikkakin ihmisten hyvinvoinnin kannalta tärkeitä tuloksia. Suomi-nimisen valtion strategia vaatii sitä, ja tulevan luonnonvarakeskuksen strategia on sille alisteinen.

Jos järkisyy tuntuu hankalalta, matkitaan. Yhdysvallat lienee strategisesta asemastaan maailman huolestunein valtio. Ehdotin äskettäin sikäläiselle kollegalle (USDA, Economic Research Service) yhteistä hankehakua. Suhtautuminen oli nihkeätä. Siellä käydään ulkopuolisen rahan hyväksymiseksi raskas prosessi. Mikä on rahan vaikutus tutkimuksen riippumattomuuteen? Valtion strateginen visio ei määräydy tutkimusrahoitusmarkkinoilla, niinpä sieltä ei haeta rahaakaan.

2. Suunnittele tutkimuskokonaisuuksia. Valtioneuvoston uudet rahoitusinstrumentit allokoivat rahaa toisaalta päätöksentekoa palvelevaan tutkimukseen, toisaalta strategisiin painopistealueisiin. Jälkimmäinen saattaisi tuoda mahdollisuuden turvata ydintutkimustamme. Haluaisin nähdä johtavien senioritukijoiden kokoavan järjestelmällisiä paketteja tulevia instrumentteja varten jo nyt. Jokioisilla järjestetyssä lannoitussuositustyöpajassa Martti Esala hahmottelikin tällaista. Nähdäkseni tällainen toiminta voikin syntyä vain tutkijoiden generoimana. Johto on kiinni operatiivisessa yhdistymishässkässä, joten sisällöllinen päältäkatsominen on meidän vastuullamme. Ja oma nahkahan tässä on kyseessä: ajopuuna päädymme koordinoimaan ulkopuolisia hakuja ja ohjaamaan graduntekijöitä, joita palkataan näitä tekemään. Tätä vartenko hakeuduimme tänne?

3. Karsasta ulkopuolista rahaa. Toivon, että johtoportaat suhtautuisivat ulkopuoliseen rahaan kuten Antti Rokka pelkoon. Hauhia kysyi ihailevasti, että sanotaan pelkoon tottuvan, onko siinä perää? Johon Rokka vastasi, että älä hitto totu sellaseen, sitä pitää aina potkia poispäin. Ulkopuolisen rahan eetos on voimissaan juuri nyt, mutta sitä pitää aina potkia poispäin. Markkinoiden epäonnistumiseen vastaava sektoritutkimus toimii tehokkaimmin, kun mahdollisimman pieni osa rahasto tulee ulkoa ja mahdollisimman suuri osa suunnataan jääräpäisesti sinne, minne elävät ihmispäättäjät sen näkevät kuuluvan. Älkää unohtako tätä.