Tulevaisuudet – keinolihaa vai kutunjuustoa

Teksti: Sirpa Kurppa 21.05.2013

Ruoan tulevaisuudet on aiheena kesäkuun ensimmäisellä viikolla Turussa järjestettävässä kansainvälisessä kokoontumisessa. Tulevaisuustutkijat haluavat nimenomaan puhua tulevaisuudesta monikollisena; se korostaa vaihtoehtojen olemassaoloa. Taaksepäin katsoen ruoan tuotantoon ja kulutukseen liittyvät muutokset ovat olleet mielenkiintoisia.  Moni meistä on sitä mieltä, että ruoan tuotanto on muuttunut, nimenomaan teknistynyt ja kaupallistunut aivan valtavasti viime vuosikymmenien aikana. Niin onkin. Monilla suomalaisillakin viljelijöillä tietokoneisiin liittyvästä työstä on tullut toinen ammatti. Kun suomalainen koululainen uskonnon historian tai elämänkatsomuksen opinnoissaan lukee paimenista, hän todennäköisesti rajaa tuon ammatin raamatulliseen asiayhteyteen. Kuitenkin paimen on edelleenkin elävä ammatti. Esimerkiksi Kreikassa heitä on vuohi- ja lammaspaimenina, yhdessä koirien kanssa, palkkana noin 500 euroa kuukaudessa, suurimpina ammatissaan kohtaamina riskeinä sudet, joiden takia eläimet ajetaan suojaan pimeän ajaksi. Vuohien lypsy saattaa yhä tapahtua käsin ja maito kuljetetaan parinkymmenen litran kannuissa edelleen jalostettavaksi. Tämäkin edustaa tämän päivän EU:ta.

Keskeisin tulevaisuuden ruoantuotannon ja kulutuksen resurssikysymys on maan käyttö. Yleisesti kyseenalaistetaan sitä, onko meille mahdollista tulevaisuudessa syödä eläintuotteita, koska ne tarvitsevat selvästi suuremman maa-alan tuotekiloa kohden kuin kasvistuotteen. Länsimaissa seitsemänkymmentä prosenttia tuotanto-alasta käytetään eläintuotteiden tuottamiseen. Turussa kesäkuun alusta kyseenalaistetaan hieman provosoivasti myös se, onko tulevaisuudessa ylipäänsä enää mahdollista käyttää maata ruokatuotteiden tuottamiseen. Joka tapauksessa tulevaisuudessa huomio tullaan kiinnittämään ruoan erilaisiin jalanjälkiin. Tarvittavan tuotantomaan pinta-ala on kytköksissä tuotannon tehokkuuteen. Miten tullaan suhtautumaan matalan intensiteetin tuotantoon, tuohon alussa mainittuun eläinten paimentamiseen puoliluonnontilaisessa ympäristössä?

Miten ja mitä sitten syödään? Korostuuko ruoanlaiton yhteisöllinen arvo ja seurustelunäkökulma edelleen? Elämmekö tulevaisuudessa syödäksemme? Palaammeko ruokaraaka-aineiden osalta takaisin hyvin monipuoliseen valikoimaan kasvis- ja eläintuotteita. Tämä johtaisi ruoan paikallisuuden ja sesonkisuuden korostumiseen, mikä olisi ainakin monimuotoisuuden kannalta edullinen toimintamuutos. Miten suhtaudutaan eläintuotteisiin; keinoliha on jo keksitty. Saako se varauksettoman suosion tultuaan markkinoille? Mitä kaikkea tulevaisuus lieneekään, yhteinen politiikkanäkemys korostaa eurooppalaisen ruokajärjestelmän transformaatiota kestävyyden suuntaan, jopa globaalina mallina. Kuitenkin globaalisti ruoan tulevaisuudet määräytyvät sen mukaan, mitä isoissa ja kasvavissa kuluttajavaltioissa kuten Kiinassa, Intiassa ja Brasiliassa tapahtuu.