Ruokahävikin yksipuolinen tarkastelu on vahingollista

teksti: Antti Iho 11.03.2013

Taloustiede tarkastelee ihmisten valintoja niihin liittyvien vaihtoehtoiskustannusten kautta. Työssäkäynnin vaihtoehto on onkiminen tai muu hauska vapaa-ajan vietto. Se menetetään jos ollaan töissä. Jos tavoitteena on mahdollisimman messevä arki, miten tasapainottaa valintansa onkimisen ja töissä hikoilemisen välillä; miten paljon säästää huomiseen ja kuluttaa tänään; miten paljon kouluttautua ja elää laihasti jotta pääsee myöhemmin kunnon palkoille?

Olkoon tilanne mikä tahansa, tarvitaan tavoite ja tämän saavuttamiseksi optimoidaan panoskäyttö tai ajan allokointi: ongitaan viikonloput ja tiistai-ilta, muuten tehdään töitä. Jos tavoitteeksi sen sijaan asetetaan mahdollisimman suuri vapaa-aika, tai mahdollisimman paksu lompakko, ratkaisu on triviaali ja hyödytön: eniten vapaa-aikaa saa lopettamalla työt ja paksuimman lompakon saa tekemällä niin paljon rahakkaita hommia kuin hengissä pysymisen ruoka- ja unireunaehdot sallivat. Mielekäs analyysi ei voi asettaa valintamuuttujan suuruutta tavoitteeksi.

Jostain merkillisestä syystä ruokahävikki tuntuu olevan vapaa järkevän tavoitteen asettamisen vaivasta ja toisaalta vaihtoehtoiskustannusten tarkastelusta. Vaikka ruokahävikin vahingollisuus perustellaan ilmasto- tai vesiensuojelusyillä, niin YK:n, EU:n kuin Suomenkin tasolla toteutettavissa hankkeissa ja tutkimusohjelmissa on lähtökohtana vain ruokahävikin pienentäminen. En ole nähnyt uutisissa tai hankekuvauksissa lupausta tarkastella hävikin vaihtoehtoiskustannuksia ja sitä kautta selvittää, onko hävikkimme aivan liian suuri, vähän liian suuri, tai peräti sopiva. Sopiva se on silloin, kun tavoite – vaikka vesiensuojelu – hyötyy viimeisistä hävikin pienentämiseksi uhratuista hikipisaroista yhtä paljon kuin ketjun muissa osissa uhratuista hikipisaroista. Jos hävikin pienentämiseen nähty vaiva tuottaisi suuremman vesiensuojeluhyödyn toisaalla, kannattaisi paukut laittaa sinne toisaalle.

Hävikin pienentämisen vaiva tapahtuu joko eri varastoissa, niiden välisissä kuljetuksissa tai lautasella. Rahassa mitattavat hikipisarat liittyvät varastojen kiertonopeuden kasvattamiseen, lisääntyneisiin kuljetus (tai kaupassakäynti-) kustannuksiin, lisääntyneisiin suunnittelukustannuksiin ja mahdollisiin lisääntyneisiin ruokaturvariskeihin. Egyptin faaraokin oli valmis kohtaamaan aikamoisia varastotappioita pelkästään vakuuttavan etiäisen pohjalta – seitsemässä vuodessa ehtinee muutama jyvä mennä syömäkelvottomaksi. Jonkin suuruinen ruokahävikki on aina järkevää. Nollahävikkiin päästään vain siinä tapauksessa, että tarpeeksi suuri osa ihmiskunnasta on tasaisesti pallolle levitettynä jatkuvasti nälkäkuoleman partaalla. 

Lautasella tehtävät markkinattomien ponnistelujen hyvinvointivaikutuksia on vaikeampi viedä Excel-taulukkoon: kokeilevan ruuanlaiton hauskuus, epäonnistuneen kasvispihvikokeilun väkisin syömisen tai lapsille syöttämisen tuska verrattuna roskiin heittämisen helpotukseen tai ruokavaraston koon pienentämisen arjen pyörittämistä vaikeuttava vaikutus.

Analyysin sijaan saamme lukea melko monotonista paatosta siitä, miten paljon ruokaa lentää roskiin miten milloinkin laskettuna; kotitaloudet, ravintolat tai vasenkätiset paperityöläiset heittävät kuukaudessa niin ja niin paljon syömäkelpoista ruokaa roskiin. Entä sitten? Ruokahävikki ei eroa millään lailla muusta prosessin aikana tapahtuvasta häviöstä. Ilmaston tai vesistöjen kannalta ei ole väliä, tuotetaanko ulkoisvaikutukset navetassa, pellolla, tehtaassa vai päiväkodissa. Ainoastaan sen pitäisi olla tärkeää, miltä osastoilta niiden vähentäminen on pienimmän riesan tie.

Erityisesti lautaseen kohdistuvasta hävikistä messuaminen on vaarallista – ainakin Suomessa. Kaikille yhteinen kouluruokailu ja ruuan roskiin heiton kyttääminen ovat nimittäin lapsille vaarallinen yhdistelmä. Toivoa sopii, että opettajat ala-asteilla ja lastentarhoissa ymmärtävät, että lapsille pitää antaa ruokarauha. Jos Palmian massa ei maistu, jättäkööt syömättä.