Viimeinen työpäivä

teksti: Antti Iho 13.11.2012

Mitä teen elämäni viimeisenä työpäivänä?

Sen päivän valinnoilla ei ole suurta vaikutusta päivän kulkuun, viimeisen päivän polku on jo määrätty. Työura-oliolla on suunta ja voimakkuus ja massa. Työpäivät ovat sen luomista, kyydissä olemista ja ohjaamista: miten jykevää vempelettä havittelemme, mihin suuntaan, millä nopeudella. Yhtä kaikki, kun työura on ohi, kone pistetään parkkiin. Onko viimeinen työpäivä itse asiassa koko uran tärkein?

Vierailumme lopun jo häämöttäessä todistin kaksivuotiaan Joonas-poikani kanssa komeaa viimeistä työpäivää. San Franciscon lahti on kapea ja pitkä, matalien kukkuloiden reunustama kulho. Matkaa meiltä vastarannan San Franciscoon on noin kymmenen kilometriä, pohjoisen San Rafaelista eteläpohjukan San Jose'hen noin kuusikymmentä kilometriä. Rannikkokukkulat alkavat yliopistokylämme kohdalla kohota vasta noin kilometrin päässä rannasta, sitä ennen maa on melkein meren pinnan tasassa. Kylän vieressä kohoaa kuitenkin jyrkkä yksittäinen kukkula noin sadan metrin korkeuteen. Kaupunki ja Golden Gaten silta ovat sieltä kuin tarjottimella.

Kesän sumut olivat vaihtuneet kirkkaisiin syyskuun lopun aamuihin. Olin vienyt Kaisan kouluun, vaimo oli mennyt Juuson seuraksi käsimurtuman jälkihoitoihin. Työnsin rattaat kukkulan huipulle, siellä oli kuuma. Joitain kymmeniä ihmisiä oli jo paikalla, jotkut rollaattoreilla, toiset rattailla.

Puolen tunnin odottelun jälkeen etelästä, San Josen suunnalta lähestyi outo, vain muutamassa sadassa metrissä lentävä muodostelma. Se oli iso lentokone, reppuselässään 20 vuotta palvellut avaruussukkula Endeavour. Kone lensi hyvin hiljaa, ja hiljaisesti. Edes sitä saattava hävittäjä ei pitänyt meteliä. Epätodellinen yhdistelmä lensi katselupaikkamme ja viereisten kukkuloiden välistä, tekstit koneiden kyljistä erottuivat. Se jatkoi pohjoiseen, kaartoi länteen, lensi lahden yli kaupunki kohti, sillan päältä ja jatkoi matkaansa kohti eläkepäiviä.

Kenenkään en kuullut taputtavan enkä hurraavan mutta jonkun näin itkevän.

Sinä päivänä en päässyt töihini käsiksi, vaikka vierailun keskeisin tutkimus piti esitellä viikon päästä ja kaikki oli kesken. Erilaisia vaikutelmia vilisti mielessä. Muistin kummitätini hautajaiset, keväällä 2008. Pitkään palvelleen opettajan arkku kannettiin täpötäyden Evijärven kirkon alttarille ja kirkkokansa itki ja lauloi Suvivirttä niin kuin ei koskaan ennen.

Loppuu aikanaan… nämäkin työt.

Me punomme kehdosta hautahan
me punomme, puramme jälleen
kunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.